Säännöllinen rytmi ja rutiinit mielletään ensin helposti itsestäänselvyyksiksi, mutta kun asiaan sukelletaan syvemmälle, ne herättävätkin hyvin voimakkaita tunteita. Jopa pelkoa, kuten jossakin kirjani arviossa kerrottiin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Viime vuosina rajojen asettamiseen lapselle on puheissaan sitoutunut suuri osa vanhempia. Kirjani aiheuttaman keskustelun perusteella voi kysyä, mitä vanhemmat rajoilla loppujen lopuksi ymmärtävät? Ja miksi vanhempien itsensä on niin kovin vaikea ajatella asettuvansa lapsiperheen rajoihin?

Kaikki eivät selvästikään pidä säännöllistä rytmiä ja sitä tukevia rutiineja kovin tärkeänä rajana. Nukkumaanmenoajat ovat kuitenkin yksi lapsen tarvitsema perusraja – siinä uskossani olen melkoisen vankkumaton. Niinkin perustavanlaatuiset lapsen hyvinvointiin vaikuttavat asiat kuin nukkuminen tai ruoka kuuluvat perheen aikuisten huolehdittaviksi. Jos se, että pitää kiinni lapsen nukkumaanmeno- tai ruoka-ajoista on jonkun mielestä vankilakuria ja pelottavaa, olen kovasti hämmästynyt ja eri mieltä.

Hyvät rajat eivät rajaa rakkautta. Niillä ei ole mitään tekemistä tunteettomuuden tai kovuuden kanssa. Rajojen asettaminen kulkee käsi kädessä lapsen rakastamisen ja vaalimisen kanssa. Rajat ja rakkaus-käsite sisältää kirjaimellisesti molemmat: kyseessä ei ole on/off-tilanne, jossa joko hellii ja rakastaa lastaan tai asettaa tiukkoja rajoja.

Rajoja asetetaan lapsen takia - ja puolesta. Niistä on myös pidettävä kiinni, vaikka sitten omasta mukavuudesta tinkien, mikä saattaa tarkoittaa esimerkiksi omista menoista karsimista. Rajoista kiinni pitäessään joutuu silloin tällöin siihen jokaiselle vanhemmalle kurjaan tilanteeseen, että on kestettävä lapsen pettymystä ja mielipahaa. Silloin on lohdutettava ja oltava lapselle läsnä, mutta pidettävä kiinni siitä, mikä on lapsen hyvinvoinnin kannalta parasta.

Rajan asettaminen on aikuisen tehtävä, mutta se ei tarkoita, etteikö lasta kuunneltaisi tai etteikö lapsella olisi mitään mahdollisuutta vaikuttaa tehtäviin ratkaisuihin. Rajojen asettamisessa ja pitämisessä voi luovia lapsen ääntä kuunnellen, mutta säilyttäen silti aikuiselle viime kädessä kuuluvan vastuun.

Voisiko olla, että nukkumaanmenoaikoihin tai säännölliseen ateriarytmiin sitoutuminen pelottaa meitä aikuisia, koska koemme ne ennen kaikkea meitä itseämme sitoviksi? Miksi lapsiperheessä ei voitaisi laittaa lapsia ajallaan nukkumaan ja herätä heidän kanssaan varhain aamulla? Tai miksi ruoka-ajat ovat hankalia? Voisiko kipeä vastaus olla, että koska aikuisen oma rytmi elää – on esimerkiksi niin mukava nukkua viikonloppuna myöhään tai yksinkertaisempaa jättää ruoanlaitto vähän myöhäisemmäksi –  lapsen rytmin on elettävä sen mukaan, on se lapsen kannalta hyväksi tai ei?

Lapset ovat erilaisia. Joku sujahtaa säännölliseen rytmiin kuin itsestään, toinen hakee rytmiä kauemmin. Epärytmisyyttä ei silti liene mitään tarvetta tukea.

Kuten kirjassanikin sanon, lapsen lempeä uneen saattelu on hyvä asia – korjattakoon tässä nyt kerta kaikkiaan se käsitys, että kieltäisin lapsen minkäänlaisen auttamisen uneen! Pikkuista voi käydä silittelemässä, sängyn reunalla voi laulella, iltasatuja voidaan lukea, syliin voi halutessaan nukuttaa. Ja lapsen voi ottaa viereen yöllä. Mutta nukahtamisen ja nukkumisen apukeinoista ei tarvitse tehdä kahlitsevaa rutiinia – ja se on aivan eri asia kuin läheisyyden ja hellyyden kieltäminen lapselta.

Lapsella on oikeus oppia nukahtamaan itse. Siinä uskossa olen myös vankkumaton. Se ei tarkoita lapsen hylkäämistä tai hänen itkunsa, hätänsä, pelkojensa sivuuttamista tai esimerkiksi sairaan lapsen jättämistä yksin itkemään. Se tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä, että hyvä ja turvallinen nukahtaminen ihan itsekseenkin on mahdollista - ja siihen jokaisella on jo lapsella oltava oikeus ja tilaa.

Lapsen lempeä uneen saattelu alkaa sitä edeltävästä ajasta: lapsella on oltava riittävästi hyvää uneksittavaa. Ja tuttujen rutiinien myötä unille mennään nimenomaan lempeästi, ilman itkua. Sen tietävät lukemattomat vanhemmat ja lapset.

Kuva: Jalmari Matilainen