Tervetuloa!

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kirjani Lapsi elää rutiineista julkaistiin elokuun alussa. Kirja on lukijoilta saamani palautteen perusteella herättänyt monenlaisia tunteita, oivalluksia, kysymyksiä ja mietteitä. Kirjoitan näillä sivuilla kirjani aiheeseen liittyvistä asioista - kommentoin omasta puolestani, pohdin, kysyn. Toivottavasti saan myös kommentteja.

Yksi Lapsi elää rutiineista-kirjani lukenut kertoi, että kelloaikatauluun sidottu rutiiniajatteluni alkoi melkein ahdistaa häntä. Kysyin, mikä siinä ahdistaa. – No se, että ihan oikeastiko lapsiperheessä pitäisi elää aina samalla tavalla, kellon ja rutiinien rajoittamana?

Pitäisi? Ei kenenkään pidä, sehän on valintakysymys. Samanlaisia valintoja me teemme lapsiperheenä muitakin. Vai mitä?

Kirjassani kerron yhden vaihtoehdon lapsiperheen arkisen elämän rauhoittamiseen. Toisinkin voi elää, ja monet valitsevat aivan erilaisen elämäntavan. Perheen tilanteeseen voi olla aivan tyytyväinen ilman säännöllisiä rutiinejakin. Moni ei kuitenkaan lopulta ole.

Arkisen elämän kellonkaulat, lasten nukahtaminen ja nukkuminen, ruokailut ja reissujen sujuminen ahdistavat monia perheitä paljon enemmän kuin rutiinit ikinä – ja juuri niihin, jopa päivittäin vaivaaviin ongelmiin rutiinit tuovat helpotusta. Ihan oikeasti.

Jos kallistuu rutiiniarjen kannalle ja haluaa sen toimivan, siihen on sitouduttava. Lapsiperheen rutiiniarki tarkoittaa sitä, että joka päivä herätään, syödään ja mennään nukkumaan aika lailla samaan kellonaikaan. Se ei ehkä kuulosta kovin hauskalta, mutta rutiiniraamien sisään mahtuu kyllä paljonkin hauskuutta. Ihan hulvattomasti, siinä on vain oma luovuus rajana.

Rutiiniarki ei ole mitään kurjuutta! Kelloaikataulu antaa päiviin väljyyttä – aikaa jää enemmän, kun tietyt perusjutut hoituvat ajallaan ja ihan rutiinilla.

Rutiinit vapauttavat lasten kanssa aikaa sille, mikä on kaikkein tärkeintä: yhteiselle ajalle, sylittelylle, lueskelulle, leikille, olemiselle, retkille, majojen rakentamiselle, askartelulle, suukottelulle, laulelulle.

Rutiinit vapauttavat voimia, sillä hyvä ateriarytmi ja riittävä uni ovat lapsenkin elämälle ja jaksamiselle oiva perusta. Rutiiniarki takaa ne parhaiten.

Rutiiniarki vapauttaa myös tilaa – lapselle olla lapsi ja aikuiselle olla aikuinen. Kaikkien kannalta siis hyvä vaihtoehto. Ja ihan rento.

Rutiinien rajoittamana on ehkä elettävä, mutta onko se jollain tavalla paha asia? Miksi rajat tuntuvat ahdistavilta? Voisiko olla niin, että rutiinirajojen raameissa me aikuisetkin voisimme paljon paremmin?